Wisustin tukihenkilö Aksu:
En olisi koskaan uskonut, että pelit ottaisivat minusta niin täyden otteen. Aluksi kyse oli vain pienestä irtiotosta, siitä tutusta jännityksestä, joka tuntui hyvältä ja antoi hetken hengähdyksen muusta elämästä. Mutta pikkuhiljaa jännitys muuttui tarpeeksi ja lopulta riippuvuudeksi.
Kun sain perinnön, olin jo koukussa. Peliriippuvuus oli edennyt niin pitkälle, että en enää nähnyt todellisuutta sellaisena kuin se oli. Kuvittelin rehellisesti, että perintö olisi minun mahdollisuuteni “korjata kaikki”. Ajattelin: ”Jos pelaan nyt suuremmilla panoksilla, mä voitan takaisin kaiken sen, mitä oon hävinnyt. Ja enemmänkin. Tämä on mun sauma.” Se, mitä en silloin tajunnut, oli se, että isot voitot eivät pelastaneet minua, ne pahensivat kaikkea. Joka kerta kun voitin, tuli tunne: ”Tästähän tää lähtee, nyt mä oon oikealla tiellä!” Iso voitto oli kuin bensaa riippuvuuden tuleen. Ne vahvistivat uskomusta, että voisin voittaa kaiken takaisin. Tämän vuoksi jatkoin.
Monet kerrat yritin lopettaa. Sanoin itselleni: ”Nyt riittää. Mä lopetan.” Yritin oikeasti. Välillä poistin sovelluksia, välillä päätin olla pelaamatta viikon, joskus vannoin etten enää ikinä koske koko asiaan. Mutta aina, tavalla tai toisella, palasin takaisin. Turhautuminen oli valtavaa. Se tunne, että oma tahto ei riitä. Että minä en hallinnut peliä, vaan peli hallitsi minua. Lopettaminen tuntui mahdottomalta, ja se teki kaikesta entistä raskaampaa, koska aloin uskoa kaiken tämän olevan pelkästään minun omaa heikkouttani.
Lopulta syöksykierre oli nopea ja armoton. Perintö, jonka piti tarjota turvaa, katosi näppieni läpi kuin hiekka. Ja kun se loppui, se ei ollut loppu – vaan vasta alku todelliselle romahdukselle. Otin lainoja, pikavippejä, mitä tahansa, ja huomaamatta velkaa oli 50 000 euroa. Paniikki, häpeä, syyllisyys ja itsesyytökset vyöryivät päälle. Kysyin itseltäni monta kertaa: ”Miten mä tein tämän itselleni? Mikä mussa on vikana?” Todellisuudessa minussa ei ollut mitään vikaa, minulla oli sairaus, joka oli ottanut vallan.
Kun viimeinenkin euro oli pelattu, jotain minussa särkyi. En pystynyt enää peittämään tilannetta itseltäni. Musertava hetki, jolloin tajusin perinnön olevan poissa, velan kasvaneen valtavaksi ja kaiken tapahtuneen omien valintojen seurauksena, johti vakavaan masennukseen. En nähnyt ulospääsyä. En jaksanut nousta sängystä. En uskonut, että ansaitsin apua. Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken, myös itseni.
Jossain vaiheessa kuitenkin pieni ääni sisälläni sanoi: ”Et voi jatkaa näin. Sun on pakko hakea apua.” Se oli heikko, mutta tarpeeksi vahva, jotta tartuin siihen. Siitä alkoi toipumiseni alku. Menin ensimmäisiin vertaistukiryhmiin peläten tuomitsemista, mutta kukaan ei tuominnut. Siellä oli ihmisiä, jotka olivat käyneet läpi samoja tunteita ja samoja syöksykierteitä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin, etten ollut yksin. Se helpotti enemmän kuin mikään muu.
Psykologien kanssa käydyt keskustelut antoivat minulle sanat kokemuksilleni. Niiden kautta aloin ymmärtää, miksi pelaaminen vei minut mukanaan, mitä todella yritin paikata pelaamisella, miksi isot voitot olivat lopulta pahinta mitä minulle saattoi tapahtua, ja että masennukseni oli seurausta vuosien kuormasta ja häpeästä, ei heikkoudesta.
Pikkuhiljaa sain rakennettua takaisin sellaista toivoa, jota en ollut tuntenut vuosiin.
Tämä kaikki on osa minua, mutta se ei määritä koko elämääni. Olen ymmärtänyt, että peliriippuvuus on sairaus. Että siitä voi toipua, ja avun hakeminen ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta. Toipuminen ei tapahdu yhdessä yössä, mutta se alkaa yhdestä rehellisestä hetkestä: ”Mulla ei ole kaikki hyvin. Mä tarvitsen apua.” Minä sanoin sen kerran ja siitä alkoi uusi suunta.
Wisustin tukihenkilö Janika:
Pelaamiseni aloittamisesta oli kulunut jo useita vuosia, kun konkreettisesti havahduin ja myönsin itselleni, että pelaaminen on ongelma ja siihen on haettava apua. Pelaamiseni välissä olin elänyt myös pitkän pelaamattoman jakson. Esittelystäni voit käydä lukemassa tarinani tarkemmin. Ajattelen että itselläni on ollut kaksi aktiivista pelaamisen ajanjaksoa. Pelaamiseni ajanjaksot tarkoittavat useita vuosia pelaamisaikaa. Ja niinhän se rahapeliriippuvuudessa usein menee.
Näin jälkikäteen ajateltuna ensimmäisen aktiivisen rahapelaamisjaksoni loppupuolella havahduin ongelmaani. Silloin se tapahtui tietyllä tapaa vielä “hyvissä ajoin”. Toki tällöinkin ahdistus oli jo hiipinyt mieleeni ja valvottuja öitä oli takana taloudellisen tilanteen miettimisen takia, mutta jollain tapaa oireet olivat vielä silloin lieviä. Kun otin ensimmäisen kerran läheiseni kanssa asian puheeksi, pelaamiseni loppui käytännössä kuin seinään. En kuitenkaan silloin vielä varsinaisesti mieltänyt ja kokenut itseäni rahapeliongelmaiseksi. Ajattelin että ”tämä nyt oli tällainen yhden kerran hairahdus” ja koska sain itseäni niskasta kiinni ja lopettamaan pelaamisen, se riitti.
Kävin silloin psykologilla ja psykiatrilla juttelemassa, mutta siellä käsiteltiin lähinnä lapsuuteeni liittyviä asioita. Jostain syystä en ollut valmis silloin hakemaan apua oikeilta tahoilta. Tahoilta, jotka ymmärtäisivät riippuvuuttani ja osaisivat auttaa siinä, koska en mieltänyt itseäni riippuvaiseksi. Toki pohdin, ettei minua työterveydestä silloin aikoinaan ohjattu tällaisille tahoille hakemaan apua riippuvuuteeni ja jos olisi ohjattu olisinko siltikään mennyt, todennäköisesti en.
Kun useamman vuoden jälkeen rahapelaamiseni aktivoitui uudelleen, lähti riippuvuuden oireet melkein heti vanhasta muistista mukaan jo aiemmin totuttuun tapaan. Elin pitkään vuoristoratamaisesti ajatuksilla: ”tämä on viimeinen kerta”, “jos kerran vielä kokeilen”, ”nyt lopetan”, ”nyt jos, voitan – lopetan”, ” ei enää” jne. Nämä ajatuksethan käytännössä kertoivat jo ongelman olemassa olemisesta, mutta konkreettisesti niihin havahtuminen ongelmana ei tapahtunut.
Pohdin jälkikäteen, että siinä menin lopulta ”päätyyn asti”-ajattelulla, vaikka ajoittain lopettaminen kävikin mielessä. Tietynlainen paniikki kokonaistilanteesta oli päällä ja todellisuuden taju rahan arvoon oli jo menetetty täysin.
Havahduin todelliseen ongelmaan vasta siinä kohtaa, kun riippuvuus oli ottanut vallan niin pahasti, että lainat olivat tapissa ja tilanteen myöntämistä itselleeni en päässyt enää millään tavalla karkuun. Havahtuminen tapahtui vasta kun rahahanat olivat kokreettisesti kiinni. Kun tilanne lopulta pakotti kohtaamaan faktat ja todellisuuden sen perästä tuli ns. kypsyminen ja turhautuminen itse pelaamiseen. Ajatuksellisesti tuli erittäin vahva tunne, siitä että “nyt tämä saa riittää” ja “on käännettävä elämälleen eri suunta”.
Itselläni selkeinä näkyvinä oireina olivat varmasti ärtyisyys ja väsymys tai niiden vastakohdat eli ylipirteys ja aktiivisuus. Nämä kulkivat voittojen ja häviöiden suhteen rinta rinnan. Jälkikäteen jutellessani avopuolisoni kanssa siitä ajasta, niin hän pohti, että alkoi itsekin tietyllä tapaa aistimaan tiettyjä selkeitä syklejä. Mutta koska ei halunnut uskoa pahinta niin katsoi läpi sormien, eikä tiennyt kuinka ottaa asia puheeksi. Toisaalta kun hän yritti ottaa asian puheeksi, minä kielsin sen voimakkaasti. Tämä on hyvin tavanomainen toimintamalli rahapelaajalta ja hänen läheiseltään. Totta kai omista läheisistään haluaa uskoa vain hyvää, joten kolikon toista puolta on hyvin vaikea nähdä. Se toinen puoli on helpompi myös omien tunteiden suojelemisen takia siirtää syrjään ajatuksista, vaikka se kävisi useastikin mielessä.
Oireet kuitenkin pitkällä tähtäimellä pahenivat ja konkreettisia oireita olivat ahdistus, paniikinomaiset tunteet, jatkuva levottomuus, sydämentykytykset, tunne ettei saa happea, huonosti nukutut yöt ja itsetuhoiset ajatukset. Olin pitkään itselleni hyvin vihainen ja katkera pelaamisesta, joten pahinta oli opetella elämään itsensä kanssa.
Työnteko oli pitänyt pitkään itseni tietyllä tapaa pinnalla, koska oli paikka mihin paeta omia henkilökohtaisen elämän ongelmia. Paikka missä sain ajatukseni muualle, mistä sain onnistumisen tunteita ja sopivasti haasteidenkin tuntua. Kaikki oireeni kuitenkin kärjistyivät opintovapaalle jäädessäni 2024 vuoden lopulla.
Uuden aikuiskoulutustuen lakimuutoksen myötä minun piti päättää otanko hyödyn irti opintovapaasta, mitä itselläni oli siinä kohtaa jäljellä 13 kuukautta. Ajatuksissani olin ristiriitaisissa tunnelmissa, koska miten nyt voisin jäädä isojen lainojen kanssa opintovapaalle? Toisaalta olin jo ollut yhteydessä talous- ja velkaneuvontaan ja tiesin että ulosotto kolkutteli ovia. Tiedostin myös, että opintovapaat toisi elämääni tilaa hengittää, aikaa selvittää henkilökohtaiset ongelmat kuntoon ja aikaa perehtyä syvemmin riippuvuuteeni. Sekä tietysti saattaa opintoja siinä samalla eteenpäin.
Ajattelin että ulosotosta huolimatta tulisi mennä tavalla tai toisella eteenpäin. Opinnot kun olivat yksi niistä harvoista eteenpäin vievistä tavoitteista, mitä siinä kohtaa elämässäni konkreettisesti oli. Tiedän nyt, että ainut ja oikea päätös oli jäädä opintovapaalle, koska arki tarvitsi suurta muutosta, etten valuisi entistä syvempiin vesiin. Jäinkin opintovapaille 1.10.2024, josta alkoi todellinen taistelu riippuvuuttani vastaan.
Ongelma oli lopulta kohdattava ja alettava asioita selvittämään sekä hakemaan apua. Tästä alkoi askeleeni pelaamattomaan elämään. Kerkesin keskustella ongelmastani työterveydessä kaksi kertaa ennen opintovapaan alkua. Opintovapaan alkaessa pääsin myös Peluurin Peli poikki – ohjelmaan. Itse pelasin vielä kertaalleen Peli poikki – ohjelmaan päästyäni, ennen kuin pelaamaton elämäni konkreettisesti alkoi. Tässäkin hyvä huomio, että voit todellakin hakea apua, vaikka pelaaminen olisi vielä päällä!
Myös julkiseen terveydenhuoltoon jonotin. Lopulta taisin päästä konkreettiselle vastaanotolle vasta 5/kk päästä, tässä olisikin paljon petrattavaa! Kohdallani tämä kuitenkin toimi siten että oli taho (Peluuri), joka otti riippuvuudesta heti kiinni ja saatiin pelit sen kautta poikki. Sen jälkeen lähdettiin julkisen terveydenhuollon kautta pohtimaan muita terveydellisiä huolia, kuten adhd selvittelyt yms. Ne selvittelyt eivät olleet yksinkertaiset, kun piti poissulkea mitkä oireet tulee itse riippuvuudesta ja mitkä piirteet on jo ollut lapsesta asti. Adhd ja riippuvuuden aiheuttamat oireet kun voivat olla melko samanlaisia. Huomasin kuitenkin, että julkisella puolella osattiin itse riippuvuudesta kertoa tosi vähän ja niukasti. Siksi olikin hyvin tärkeää, että olin itse aktiivinen ja hain apua tahoilta, jotka siitä tiesivät ja sitä ymmärsivät syvällisemmin. Myöhemmin kävin myös Pelirajattoman voimavarakurssin, mikä on yhden viikon mittainen intensiivinen vertaistukiryhmä ja muistan edelleen, kuinka menin ku*isukassa paikan päälle. Se viikko oli kuitenkin juuri se, kun syvällisesti ja oikeasti ymmärsin riippuvuuden itsessäni! Vertaistuki oli parasta lääkettä mitä maa päällään kantaa!
Nyt kun muistelen opintovapaalle jääntiä, niin ensimmäiset kuukaudet olivat yhtä sumua. Ahdistus, valvotut yöt, ärtyneisyys, itsetuhoisuuden ajattelu ja itkuisuus olivat olleet läsnä arjessani jo pitkään, mutta opintovapaille jäädessä oireet levisivät koko kehooni. Muistan kun maitopurkin ottaminen kaapista oli hyvin raskasta, pelkkä maitopurkki tuntui painavan liikaa. Olin enimmäkseen pyjamassa, nukuin, ruoka ei maistunut, makasin, suoritin pakolliset opinnot koneen ääressä ja odotin kuin kuuta nousevaa viikon terapia istuntoa Peluurin terapeutin kanssa. Tietyllä tapaa uskon, että terapiaistunnot ja opinnot piti minut tässä kohtaa elämässä kiinni ja toivat onnistumisen tunteita muuten synkkiin ajatuksiin. Ajattelenkin nykyisin, että tietyllä tapaa itsensä pakottaminen olemaan edes yhdellä elämän osa-alueella aktiivinen vaikeinakin aikoina voi toimia kannattelevana voimana.
Myönnän nykyisin, että tuona aikana mietin paljon itsetuhoisuutta, vaikka silloin vähättelin sitä muille. Tarkemmin ajateltuna en ole tainnut koskaan missään myöntää kuinka paljon sitä ajattelin todellisuudessa. Varsinkin arjen hetket, kun olin yksin kotona. Kun rahapelirippuvuudessa ja pelaamisen lopettamisessa monesti puhuttu tyhjiön tunne tuli osaksi arkeani lopettamisen alku kuukausina. Mietin silloin, ettei minulla ole mitään arvoa, vihaan itseäni ja en pysty elämään itseni kanssa. Mietin paljon sitä, että en ole hyvä missään, olen pa**a ja tyhmä. Puhutaan että ihmiset, jotka tekevät itsemurhan ovat itsekkäimpiä ihmisiä maailmassa, ajattelin joskus itsekin näin, mutta nykyään en allekirjoita tätä. Tiedän että nämä voi kuulostaa liiankin rehellisiltä sanoilta, mutta haluan olla mahdollisimman rehellinen näistä tunteista mitä kävin läpi.
Itseinho itseäni kohtaan oli liian suuri, ja itseään kun ei pääse karkuun, niin yhtälö on melko hankala. Ajattelin että kaikilla olisi jotenkin helpompaa ja mukavampaa ilman minua ja minun tuomia ongelmia, sekä en halunnut olla taakaksi kenellekään. Toisaalta taas ajatus haluanko elää loppuelämäni talousongelmissa ei houkuttanut. Ahdisti liikaa, en nähnyt lainkaan tulevaisuutta edessä. Vaikka ristiriitaista sinänsä, että en käytännössä nähnyt tulevaisuutta edessä, mutta tiedostin mm. koulun vievän eteenpäin, joten se piti minut tietyissä toiminnoissa vahvasti kiinni. Voisikin ajatella, että sain moottorin pidettyä juuri ja juuri käynnissä, vaikka en nähnyt minne mennä.
En nähnyt minkäänlaista arvoa itsessäni ja kun tällaisissa ajatuksissa elää tarpeeksi pitkään itsetuhoisuuden ajattelu on siinä kohtaa melko vaivatonta. Itselläni nämä ajatukset jäivät ajatusten tasolle, mutta kyllä siellä oman kuilun reunalla käytiin ajatuksien kautta hyvin voimakkaasti. Kun tarpeeksi syvissä vesissä oli, niin sitä melkein tunsi olevansa irti jo muusta ympäröivästä maailmasta vaikkakin vain ajatuksin. Toisaalta koen myös, että tarvitsin toipuakseni tämän pohjakosketuksen.
Tätä hyvin synkkää ajanjaksoa taisi kestää 1–2 kuukautta, vaikea arvioida tarkkaan koska muistot ovat tästä ajasta melko sumua. Avopuolisoni kanssa juteltua tästä ajasta hän oli hyvin huolissaan silloin minusta, tietysti. Hän tuli ajoittain töistä kotiinkin aikaisemmin sen takia että halusi varmistaa, että minulla on kaikki kunnossa. Itse en kyennyt silloin ajattelemaan läheisten tunteita ja ajatuksia, koska yritin selviytyä itseni kanssa olemisesta päivä kerrallaan. Olen jälkikäteen kuullut, että avopuolisoni näki minusta päältä päin kuinka heikkona henkisesti olin. Toisaalta nyt kun pohdin olinhan käytännössä varmasti kuin kävelevä haamu.
Koen siitä ajasta edelleen tietynlaista syyllisyyttä, koska avopuolisoni on joutunut huolehtimaan silloin perheemme arjesta suurimmalta osin ja kannattelemaan minua, minähän se olin, joka oli tehnyt väärin! Se ei ollut varmasti läheisilleni helppoa. Se ei ollut helppoa kenellekään, joka aktiivisesti toimi perheemme ympärillä. Olen siitä erittäin kiitollinen avopuolisolleni, muille perheenjäsenilleni ja ystävilleni, jotka aktivoituivat tilanteen ollessa akuutti ja ovat pysyneet senkin jälkeen mukana menossa. Tiedän että joku päivä saan antaa samaa tukea ja kuuntelua takaisin päin, olette rakkaita ja sanon sitä aivan liian harvoin ääneen!
Seuraava aihe ei liity varsinaisesti enää tämän blogipostauksen teemaan, mutta haluan sanoa sen silti tässä kohtaa. Uskon että moni on saattanut tätä miettiä, kun on tarinani lukenut. Olenhan äiti ihminen. Minun henkilökohtaisista ongelmistani huolimatta olemme perheessäni pyrkineet pitämään lasten arjen mahdollisimman normaalina ja mielestäni olemme onnistuneetkin pitämään heidän arkensa mahdollisimman mutkattomana. Tästäkin suurin osa kiitoksesta kuuluu avopuolisolleni, mutta myös omalle äidilleni, joka auttoi lasten kanssa paljon. Myös eräiden ystävien järjestämistä yllättävistä aktiviteeteista arkeen oli kannattelevaa apua, kiitos niistä! Jälkikäteen vasta tajuaa niiden merkityksen toipumisessa ja siihen että elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Uskon että esikoiseni jossakin kohtaa aisti normaalista poikkeavia asioita tai energioita tapahtuvan perheessämme. Lapset kun ovat hyvin tarkkaavaisia pienillekin muutoksille ja tapahtumille ympäristössään, sekä aistivat vanhempiensa mielialoja herkästi. Nyt kun esikoinen täytti 10 vuotta, olen ajatellut, että olisi hyvä aika kertoa hänelle asioista joltakin osin. Jotenkin sitä on halunnut suojella omia lapsiaan omilta ongelmiltaan ja hyvin vahvasti pitämään lasten arjen ja elämän irrallaan aikuisten ongelmista. Mikä on varmasti hyvin ymmärrettävää ja niin sen kuuluukin mennä. Äitinä haluan kuitenkin pitkällä tähtäimellä olla rehellinen omasta historiastani ja näen samalla tilaisuuden valistaa mm. rahapeleistä omia lapsiani. Pohdin kuitenkin edelleen, miten kertoa ja sanoittaa lapsentasoisesti asiasta, joten en ole sitä vielä tehnyt. Ehkä tulen myös tänne kertomaan sitten kun tämä tapahtuu: miten sen toteutin, miten se meni ja mieltä se tuntui. Sen haluan kuitenkin sanoa, että pelaamattomaan elämään kiinni päästessä läsnäolo lasten kanssa ollessa on parantunut huimasti. Vaikka en ole siinä mikään guru vieläkään, enkä todennäköisesti koskaan tule olemaankaan, mutta huomaan eron entiseen ja tällä hetkellä se riittää.
Peliongelmaan havahtumisen ja avun hakemisen jälkeen minun tulikin siirtyä pelaamattoman elämän opetteluun ja puhumme usein tyhjiön täytöstä. Tässä kohtaa kuvioon saattaa hypätä usein vieroitusoireet, joita itsellänikin esiintyi. Mitä rahapeliriippuvaisen vieroitusoireet sitten ovat? Näitä tunteita ja ajatuksia tullaan Wisustin blogissa avaamaan, joten jäähän kuulolle!
Terveisin. Wisusti tiimi
Palataan taas!
